Tavallisena marraskuun maanantai-iltana Lappeenrannan tiedekirjaston yläkerrassa on paljon väkeä. Pöytiensä ääressä opiskelijat ovat mietteissään syventyneinä lukemiseen ja tehtäviinsä. Heitä katsoessa tulee vahva entiselämys. Olenhan ollut täällä minäkin. Neljäkymmentä vuotta sitten samoissa puuhissa.
Kun aloitin opintoni Lappeenrannan teknillisessä korkeakoulussa vuonna 1976, kirjasto loisti uutuuttaan. Tila oli valoisa ja yliopiston avajaisetkin pidettiin kirjaston avoimessa salissa. Mustiin pukeutuneet hienot herrat istuivat yleisönä tuoleilla ja me opiskelijat kurkimme yläkerroksen kaiteella. Puheista ei jäänyt mitään mieleen, mutta tila ja juhlan tuntu tuoksuvat mielessä vieläkin vuosikymmenien jälkeen. Olimme ylpeitä fukseja ja teekkareita. Tunsimme kuuluvamme jäseninä tähän hienoon korkeakouluyhteisöön.
Neljän vuosikymmenen matka taaksepäin osoittaa, että erityisesti kirjastotoiminnassa se paljon keskusteltu digiloikka on jo otettu. Minun hikoillessani yläkerran pöytien ääressä etsimme Engineering Indexin ja Chemical Abstractin luetteloista käsipelillä artikkeliviitteitä harjoitus- ja seminaaritöihin ja sen jälkeen metsästimme artikkelikopioita vaikeamman kautta.
Kaikki löytämämme mielenkiintoiset artikkelit eivät olleet kirjaston alimmasta kerroksesta löytyneiden paperilehtien arkistossa. Sitten ulkopuolelta tilaamaan ja kalliin artikkelin saapumista odottamaan. Tämän marraskuun maanantai-illan opiskelijoiden näkökulmasta tämä olisi kuin paluuta modernista tietotekniikasta laskutikun aikaan.
Vielä 1990-luvullakin isot kansainväliset viite- ja kokotekstitietokannat olivat ammattikäyttäjien portinvartioinnin takana. Tavalliselle opiskelijalle ja tutkijalle ovet avautuivat ammolleen vasta parikymmentä vuotta sitten. Tämän päivän opiskelija tai tutkija ei kirjaston yhteiseen olohuoneeseemme tule enää siksi, että sähköisessä muodossa olevat kokotekstiartikkelit tai e-kirjat olisivat luettavissa vain siellä. Rajun digitalisaation kokenut kirjasto on aina ja kaikkialla mobiilisti meidän ulottuvillamme, jos vain olemme tietoverkon äärellä.
Kyky hyödyntää kirjaston sähköisiä palveluja on melkeinpä kuin jonkinlainen ammattitaidon ja osaamisen indikaattori niin tutkijoille, opettajille kuin opiskelijoillekin. Arjen puserruksessa on helppoa ajatella, että en ehdi enkä jouda ja että digiähky tästä tulee kuitenkin. Digitalisoitua aineistoa on todella valtava määrä, mutta modernin korkeakoululaisen osaamista juuri onkin löytää se itselle oleellinen ja myös kyetä pitämään itsensä ajan tasalla. Siinä kirjasto on mainio kumppani elämän mittaisella matkalla.
Anneli Pirttilä
tekniikan tohtori, pian eläkeläinen ja opiskelijaksi jälleen palannut
pulpfaction 