VIERASKYNÄ: Kirjasto on jo digiloikan päässä

Tavallisena marraskuun maanantai-iltana Lappeenrannan tiedekirjaston yläkerrassa on paljon väkeä. Pöytiensä ääressä opiskelijat ovat mietteissään syventyneinä lukemiseen ja tehtäviinsä. Heitä katsoessa tulee vahva entiselämys. Olenhan ollut täällä minäkin.  Neljäkymmentä vuotta sitten samoissa puuhissa.

Kun aloitin opintoni Lappeenrannan teknillisessä korkeakoulussa vuonna 1976, kirjasto loisti uutuuttaan. Tila oli valoisa ja yliopiston avajaisetkin pidettiin kirjaston avoimessa salissa. Mustiin pukeutuneet hienot herrat istuivat yleisönä tuoleilla ja me opiskelijat kurkimme yläkerroksen kaiteella. Puheista ei jäänyt mitään mieleen, mutta tila ja juhlan tuntu tuoksuvat mielessä vieläkin vuosikymmenien jälkeen. Olimme ylpeitä fukseja ja teekkareita. Tunsimme kuuluvamme jäseninä tähän hienoon korkeakouluyhteisöön.

Vieraskynä2_1_kirjaston avajaisyleisöä
Lappeenrannan Teknillinen Korkeakoulu, avajaistilaisuus yliopiston kirjastolla; juhlavieraat kuuntelemassa konserttia. Kuvaaja: Aarne A. Mikonsaari. Kuvan omistaa Lappeenrannan museot. Lisenssi: https://creativecommons.org/licenses/by-nc-nd/4.0/deed.fi

Neljän vuosikymmenen matka taaksepäin osoittaa, että erityisesti kirjastotoiminnassa se paljon keskusteltu digiloikka on jo otettu. Minun hikoillessani yläkerran pöytien ääressä etsimme Engineering Indexin ja Chemical Abstractin luetteloista käsipelillä artikkeliviitteitä harjoitus- ja seminaaritöihin ja sen jälkeen metsästimme artikkelikopioita vaikeamman kautta.

Kaikki löytämämme mielenkiintoiset artikkelit eivät olleet kirjaston alimmasta kerroksesta löytyneiden paperilehtien arkistossa. Sitten ulkopuolelta tilaamaan ja kalliin artikkelin saapumista odottamaan. Tämän marraskuun maanantai-illan opiskelijoiden näkökulmasta tämä olisi kuin paluuta modernista tietotekniikasta laskutikun aikaan.

Laskutikku
Laskutikku. Kuvan omistaa Suomen merimuseo. Lisenssi: https://creativecommons.org/licenses/by/4.0/deed.fi

Vielä 1990-luvullakin isot kansainväliset viite- ja kokotekstitietokannat olivat ammattikäyttäjien portinvartioinnin takana. Tavalliselle opiskelijalle ja tutkijalle ovet avautuivat ammolleen vasta parikymmentä vuotta sitten. Tämän päivän opiskelija tai tutkija ei kirjaston yhteiseen olohuoneeseemme tule enää siksi, että sähköisessä muodossa olevat kokotekstiartikkelit tai e-kirjat olisivat luettavissa vain siellä. Rajun digitalisaation kokenut kirjasto on aina ja kaikkialla mobiilisti meidän ulottuvillamme, jos vain olemme tietoverkon äärellä.

Kyky hyödyntää kirjaston sähköisiä palveluja on melkeinpä kuin jonkinlainen ammattitaidon ja osaamisen indikaattori niin tutkijoille, opettajille kuin opiskelijoillekin. Arjen puserruksessa on helppoa ajatella, että en ehdi enkä jouda ja että digiähky tästä tulee kuitenkin. Digitalisoitua aineistoa on todella valtava määrä, mutta modernin korkeakoululaisen osaamista juuri onkin löytää se itselle oleellinen ja myös kyetä pitämään itsensä ajan tasalla. Siinä kirjasto on mainio kumppani elämän mittaisella matkalla.

Vieraskynä2_2_Anneli Pirttilä
Anneli Pirttilä

 

Anneli Pirttilä

tekniikan tohtori, pian eläkeläinen ja opiskelijaksi jälleen palannut

 

 

 

 

 

Mainokset

VIERASKYNÄ: Kotoisa Kirjasto

Tämän vieraskynä blogin on kirjoittanut Saimaan ammattikorkeakoulun lehtori Emilia Laapio-Rapi, joka viimeistelee opintovapaalla väitöskirjaansa.

Pelottavat kirjastotädit ja ovi tietoon

Ensimmäinen mielikuvani kirjastosta sijoittuu 1980-luvun loppupuolelle Elimäen kunnankirjastoon. Lapsena kuuntelin paljon äänikirjoja kasetteina, joita tuossa kirjastossa oli aikamoinen valikoima. Äänikirjoista mieleeni nousee edelleen Oiva Paloheimon Tirlittan. Äänikirjojen lisäksi kirjastossa oli kaksi tiukkaa kirjaston tätiä. Tädit pitivät huolen, että kirjat ja kasetit palautuvat ajallaan ja että kirjastossa on hiljaista. Pienestä tytöstä tädit vaikuttivat jopa pelottavilta, mikä ehkä johtikin siihen, että olen aina vain hakenut tai palauttanut kirjoja kirjastoon. En muista lapsuudessani tai nuoruudessani ikinä viettäneeni aikaa kirjastossa. Ja jossain vaiheessa hioin kirjojen hakuprosessin vielä lyhyemmäksi varaamalla teoksen jo valmiiksi ja vain noutamalla sen maakuntakirjaston tiskiltä.

dav

Aloitettuani opiskelun Tampereen yliopistossa, kirjastosta aukesi uusi puoli – sähköiset tietokannat. Tiedonhausta ja tietokannoissa möyrimisestä tuli minun lempipuuhaa, joka mahdollisti vielä paremmin kirjaston tiloista kaukana pysymisen. Näin kirjaston vain ovena, jonka läpi pääsin käsiksi maailman tietovarantoihin.

Kirjasto työtilana

Suhtautumiseni kirjastoon on muuttunut elokuun 2017 jälkeen jäätyäni opintovapaalle. Opintovapaan myötä menetin työhuoneeni ja pohdin missä voisin työstää väitöskirjaani. Tulin siihen tulokseen, että en halua tehdä kirjoitustyötä kotona, sillä silloin helposti työ ja vapaa-aika sekoittuvat. Näin oli käynyt jo tehdessäni opintoja työn ohella. Illat venyivät ja kirjapino kotityöhuoneen pöydällä kasvoi kasvamistaan. Ohjaajani ehdotti työskentelyä kodin ulkopuolella ja mieleeni tuli LUT:n tiedekirjasto, jota päätin kokeilla. Olin toki käynyt kirjastossa monia kertoja, joten se oli minulle tuttu paikka. En vain koskaan ollut viettänyt siellä aikaa.

Tulin ensimmäisen kerran hiirenhiljaiseen kirjastoon elokuun puolivälissä. Olin lähes ainoa asiakas koko kirjastossa. Istuin tuoliin kirjaston perällä ja kuuntelin hiljaisuutta. Ahdisti hieman. Onneksi muitakin ihmisiä alkoi virrata kirjastoon elokuun lopussa ja määrä vain kasvoi kirjastopassin suorittamisen aikoihin. Huomasin hiljaisuuden täyttyvän rauhallisella puheensorinalla, jopa naurulla. Ja samalla oma oloni rentoutui. Kirjastossahan saa olla ja tehdä ryhmätöitä ja tehtäviä ihan ”luvan kanssa”. LUT:n tiedekirjaston tädit eivät kurtistelleet kulmiaan samalla tavalla kuin tädit lapsuudessa. Tiedän, että jotakin äänet voivat häiritä, mutta minulle tulee kotoisa olo, kun ei ole ihan hiljaista.

Vieraskynä1_4_tyhjätyöpiste

Nyt olen työskennellyt kirjastossa keskimäärin neljänä päivänä viikossa. Tuoli on sama kuin ensimmäisellä kerralla ja siitä on tullut minun paikkani, jossa teen kirjoitustyötäni. Viihdyn siinä ja saan tehtyä töitä todella hyvin. Kirjastosta on tullut minun fyysinen siteeni opiskeluuni. Kirjastossa työskentelyllä on ollut myös yllättäviä positiivisia vaikutuksia elämääni. Kirjapino kotona oli hävinnyt jo lokakuussa, sillä nyt jos tarvitsen kirjaa, voin hakea sen hyllystä, lainata ja palauttaa päivän päätteeksi. Reppu painaa myös huomattavasti vähemmän kuin elokuussa. Koska minulla ei ole omaa tilaa, johon voisin hamstrata tulosteita ja pinoja, olen oppinut myös selviämään vähemmällä. Olen oppinut lukemaan tietokoneen näytöltä artikkelit ja tallentamaan vain ne, mitä käytän. En tarvitse leikattuja Fingerpori pätkiä tai Kiroileva siili- kortteja seinälle, saadakseni jotain aikaan. Mutta kaikista positiivisin muutos on tullut aivoihini. Pystyn jättämään väitöskirja-asiat kirjastoon ja siirtymään vapaa-ajalle, kun lähden kotiin. Minulla on selkeä fyysinen sekä henkinen lokero työlle ja vapaa-ajalle, mikä auttaa jaksamaan paremmin.

Kirjastosta työrauhaa myös tulevaisuudessa

Opintovapaani päättyy ennen kesää ja aion viettää vielä lukemattomia hetkiä kirjastossa. Olen myös päättänyt, että tulen jatkossakin kirjastoon tekemään keskittymistä vaativia töitä, ikään kuin piiloon kollegoilta ja opiskelijoilta. Liitän kirjaston edelleen vahvasti työntekoon, mutta olen jo hieman selaillut Hesarin kuukausiliitteitä kirjastossa. Ehkä jonain päivänä vielä heittäydyn ihan hurjaksi ja luen jotakin hömppää kirjastossa =).