Professori soittaa: ”Tulisitko kertomaan opiskelijoilleni tiedonhankinnasta. He ovat aloittamassa opinnäytettä.” Menen enemmän kuin mielelläni, eikä se jää ainoaksi kerraksi. Opin opettamisesta joka kerralla jotakin uutta.
Kollega soittaa: “Olen jäämässä opintovapaalle viimeistelemään väitöskirjaani. Tulisitko sijaiseksi kahdeksaksi kuukaudeksi?” Toki kiinnostaa. Eikös olekin hyvä tehdä välillä jotakin muuta, erilaista? Asiat järjestyvät ja minusta tulee kahdeksaksi kuukaudeksi taas yritysinformaatikko!
Kollega väittelee. Ymmärrän aiheen ja pystyn seuraamaan hänen ajatteluaan. Kiinnostun. Tutkimuksen keinoin tarkastellaan tuttua ilmiötä. Hento ajatus viriää: Entä jos minäkin… Esitän ajatukseni esimiehelle, joka ampuu sen alas välittömästi vedoten resurssipulaan yksikössä. Ajatus jää kuitenkin elämään, vaikka alasammuttuna kituukin.
Mietin itsekseni, mikä on se asia, jota haluaisin tarkastella ja totean, että sen tulee liittyä läheisesti työhöni. Haluan selvittää, onko jatkuvasti kehittämälläni opetuksella vaikutusta. Konferenssissa esitän ajatukseni entiselle kollegalle, joka työskentelee nyttemmin professorina. Selitän, mitä haluaisin tutkia ja kysyn hänen mielipidettään. ”Unohda koko juttu”, hän toteaa ja jatkaa: ”Ei tuollaista voi tutkia.” Minuun tuo kommentti vaikuttaa kuin kaadettaisiin vettä myllyyn.
Kokeilen uutta tapaa opettaa. Myöhemmin joku keksii tavalle nimenkin. Siitä aletaan puhua käänteisenä luokkahuoneena. Käytän menetelmän soveltamisesta saamaani aineistoa opetuksen kehittämiseen ja oppimistulosten tarkastelemiseen. Kirjoitan asiasta konferenssipaperin oman alan konferenssiin.
Olen kahvilla yhteistyökumppanina toimivan yliopistomme opettajan kanssa. Kerron hänelle, mitä olen itsekseni tutkinut. Tällä kertaa asiaa ei ammutakaan alas, vaan se saa siivet. Yhdessä kehitämme opetusta eteenpäin. Saan neuvoja asian tutkimiseen. Kysyn: ”Väitöskirja, ai tästä? Luuletko, että minusta on siihen?” Ja uusi esimieskin rohkaisee: ”Anna palaa!”
Konferenssipaperi aiheesta ja siihen soveltuvista tutkimusmenetelmistä. Rohkaisevia kommentteja. Toinen konferenssipaperi. Eräänä päivänä luennon tauolla saan tiedon: olen saanut jatko-opinto-oikeuden. Opiskelijat taputtavat!
Opintovapaalla. Yläkerran kylpyhuoneremontti kestää täsmälleen saman ajan kuin opintovapaani. Käsittelen tutkimusdataa ja ympärilläni tuntuvat lentelevän betonimurikat ja kaakelinkappaleet. Exceltaulukoita ja graafeja syntyy kuitenkin ja niiden pohjalta kirjoitan artikkeleita. ”Ei, tämä meidän lehtemme ei julkaise artikkeleita kuin puhtaasti omalta alaltamme.” ”Aihe on kyllä kiinnostava, mutta ei sovi lehtemme linjaan.” Miten ihmeessä teen tästä artikkeleita jufokakkosiin tai kolmosiin tai edes ykkösiin, kun sopivaa foorumia ei löydy?
Monografia! Olen helpottunut. En ole diplomityön kirjoittamisen jälkeen tuottanut yhtään laajaa yhtenäistä kirjallista esitystä, mutta nyt voin sisällyttää kaikki kolme aihepiiriä samaan julkaisuun ja tehdä siitä johdonmukaisen kokonaisuuden. Englanninopettajan opit mielessä kirjoitan ja nautin siitä.
Esitarkastajien löytäminen on onneksi ohjaajan tehtävä. Ei käy kateeksi. Lopulta löytyvät vaaditut kaksi henkilöä, joista toinen suostuu toimimaan myös vastaväittäjänä.
Kommentteja, kehitysehdotuksia, tekstin hiomista, sanojen merkitysten pohtimista. Ymmärtääkö lukija tekstistä sen, mitä haluan sanoa? Viittaukset kuntoon. Pitääkö olla linkki? Onko tämä lähde sopiva? Apua, se onkin hävinnyt netistä. Etsin uuden. Tekstinkäsittelyohjelma käyttäytyy oudosti. Sisennykset, otsikoinnit, fontit, marginaalit. Kollega auttaa. Sitten PDF:ksi, mutta ei se näytä oikealta. Aloitan sivujen tarkastelun uudelleen. Loppuuko tämä koskaan?
Acknowledgements – ihanaa, vihdoin saan kiittää kaikkia niitä, jotka ovat olleet osallisena työssäni. Muistanko kaikki? Mitä tässä saa sanoa ja mitä ei? Mikä on sopivaa?
Oikovedos. Melkein jo perillä! Aivan, korjataan vielä pari kohtaa. Sitä pientä viilausta.
Väitöspäivän ajankohta pitää määrittää. Lomakauden jälkeen vasta, sillä aiemmin ei ole mahdollista. Menköön siis vielä yksi kesä. Väitöskahvien suolaiset ja makeat tarjoilut, lounasmenun valinta kustoksen ja vastaväittäjän kanssa syötävälle lounaalle, minkä väriset kukat saliin – siis mitä, pitääkö minun niitäkin miettiä? Karonkka: missä, mitä tarjotaan, ketä kutsun, ohjelmaa? Missä välissä valmistelen puheen sinne? Kutsukortit ja paikkakortit! Ja kampaaja.
Vihdoin väitöspäivä. Kaikki on järjestyksessä. Kirjat painettu ja toimitettu saliin ja oikean väriset tuoksuttomat kukat paikallaan. Lounas- ja kahvitarjoilut kunnossa. Asiansa osaavat ammattilaiset ovat ne hoitaneet.
Nautin väitöspäivästä. Suku, ystävät ja työtoverit paikalla. Väitös on enemmänkin keskustelu kahden asiaan perehtyneen tutkijan välillä. Ei tarvitse jännittää. Yhdessä kohdassa teen muotovirheen, mutta siitä en kerro teille.
Kesäinen kotikaupunki on kauneimmillaan karonkan aikaan, ja järvi välkehtii puiden välistä. Katson ikkunasta ulkona odottavia juhlapukuisia rakkaita ystäviä, jotka kohta tulevat sisään juhlatilaan.
Jos välillä tuntuikin, ettei tunnelin päässä näkynyt valoa niin lopulta kuitenkin näkyi. Eikä se ollut vastaan tuleva juna!
Loppusanat: Mitä ihmiset tekevät kaikella sillä ajalla, jolloin eivät tee väitöskirjaa?
pulpfaction 